Mä soitin mutsille kotiin. Sen ääni kuulosti itkuiselta. Mä kysyin et mikä sillä oli.

"Donna. Lapset."

"Mitä lapsista?" mä kysyin.

"Donna. Lapset ovat... kuolleet."

"Mitä helvettiä! Miten nii? Mihi muka?"

"Sairaalabakteeri sai heidät."

(Täytynee kertoa, että meidän lähisairaalassa, jossa muksut oli, riehui suuri tauti, ja siinä sairaalassa kuoli helpommin ku selvis hengissä. Kukaa ei tienny, et mist se johtuu, mut se vaa riehu.) 

Mä vaivuin seinää pitkin alas ja annoin puhelimen tippuu kädestäni lattialle. Mä kuulin miten mutsi nyyhkytti toises pääs. Sit mäkin rupesin ulvomaa. Mä menin sängylle makaamaa ja soitin heti lentokentälle. Jos mä oisin nopee, mä ehtisin viel lentsikka. Mä pakkasin kamani ja soitin taksin.

Kotona mutsi tuli punasilmäsenä halaamaa mua. Mun huonees oli muksuille sängyt. Me molemmat tiedettii, ettei enää voitais asuu täs kämpäs. Mutsi sano et se oli ettiny meille kämpän. Me voitais mennä sinne vaikka heti. Me mentii autolle ja kaasutettiin uudelle kämpälle, Virginia Lanelle. Yhteensattuma.

 

Mun poissa ollessa mutsi oli muuttanu tyylinsä kokonaan. Nyt se näytti viel nuoremmalta, korkeintaan kolmekymppiseltä, vaik se on jo nelkyt. Mä en tajuu miten mä pystyin ajattelemaa jotain nii arkista just sinä hetkenä. Kolmen päivän kuluttuu olis hautajaiset. Mä en tienny miten pystyisin menee sinne. Mutsi oli lähös töihin. Mä olin menos kaupungille Sunnyn kaa.

Taksi oli ihan mutsin auton takana. Molemmat liikku. Sitten yhtäkkii mutsi löi jarrut pojhaan. Taksi meni perästä sisään mutsin autoon. Tuulilasi pirstoutui pieniks paloiks mun ja kuskin päälle. Mä löin otsani kojelautaa. Mä katsoin paikkaa, jota en tunnistanut miksikään ja tajusin, että kaikki hämärtyi hämärtymistään. Eihän nyt vielä pitäis pimetä, mä ajattelin hämärästi sumun täyttämillä aivoillani, nythän on vasta aamu. Mut sitten kaikki pimeni ihan totaallisesti.

Kaikkialla oli pimeää. Pimeys väreili mun ympärilläni. Mä yritin nostaa kättäni, mutten pystyny. Mä yritin huutaa, mut mun kurkusta nousi vaa pieni valitus. Mä olin ihan halvaantunu. Mä pelkäsin. Mitä mulle nyt tapahtuu? Mä en selviä. Ja vaikka selviäisinki, mun lapset on kuollu. Siitä mä en ainakaa selviä. Sumu täytti hiljalleen mun pääni. Mä putosin, putosin. Mä putosin niinku Disneyn Liisa ihmemaassa-leffan alussa Liisa putos kaninkoloon. Musta tuntu samalta. Mä leijuin. Ja rupesin kohoomaan  ylöspäin, kohti valoa. Mä näin tunnelin. Ja tunnelin päässä oli valoa, valkoisia laattoja ja mutsin hajuvesi.

Mä raotin silmiäni. Mun luomet oli raskaat, mut mä näin mutsin porkkanaisen letin. "Mitä vittuu, sehä oli tummanruskee!" mä ajattelin. Sitten mä käänsin päätäni. Mun oikeella puolella oli kaks kehtoo, joista kuului tuhinaa. Miten joku voi olla niin ilkee, et tuo mun huoneesee vauvoja!

Mä olin ihan pihalla kaikesta. Mä en tienny mitä kello oli, mikä päivä oli, tai ees mikä vuosi. Hämärästi tausin olevani sairralas. Tääl oli ensinnäki samanlaine haju ku sairaalas (olin ollu siel kymmenvuotiaana nielurisaleikkaukses) ja samanlaiset laatat. Mä kohotin päätäni ja näin mutsin. Se istu kokoontaitettaval tuolil.

"Huomenta, Donna", mutsi sano aurinkoisesti. "Tiedätkö, sinulla on kaksi aivan ihanaa poikaa. Mitkä nimet haluaisit antaa heille?"

"Mitä vittuu...? Siis nehän on nimetty jä ne on... Ne on..." mä en pystyny sanoo sitä sanaa. Mä pinnistin voimani ja sanoin: "kuolleet".

"Ai sellaista untako sinä näit? Enpä yhtään ihmettele, olithan taju kankaalla neljä kuukautta!"

"Siis mitä??"

"Sinut tuotiin sairaalaan 4.9. ja synnytit terveet kaksospojat, tosin neljä kuukautta liian aikaisin. Pojat menivät keskoskaappiin, ja sinä lepäämään. Vajosit koomaan niiden ponnistelujen jälkeen ja heräsit nyt."

"Mut... enks mä käyny siel mökil?"

Millä mökillä?"

"Öö, en sit varmaan."

Kaikki oli hyvin. Micahel soitti mulle tuntii myöhemmin mun heräämisestä. Me sovittiin deitit kanttiiniin. Mä olin onnellinen ja nimesin muksut Thomasiksi ja Mikeksi.

 

**The end**