Eli nyt Julie on ehtinyt kasvaa niin paljon, että häsestä voi tehdä tarinaa. Tulevaisuudessa nähdään niin menneisyyden haamuja kuin tulevaisuuden tapahtumia.

 

Julie Fieldsin tarina: Myrkyllisen kaunis

Tarina päättyy siis nyt, koneeni kanssa olevista ongelmista johtuen. Mutta ehkä, jos joku haluaa, voisin myöhemmin kirjoittaa tarinaa kaksosten elämästä... Kiinnostaisiko?

Ja sitten: uusi tarina on suunnitteilla, jos jotakuta kinnostaisi lukea niin hihkaiskoon kuuluvasti!

Eli tähän... mikä tä nyt on? Aihe? No, sanotaan nyt että aiheeseen ilmoittakaa kommentilla, kumpaa haluaisitte:

1. VD:n lapsista kertovaa tarinaa

VAI

2. Tarinaa jostakin aivan muusta?

 

-Pikkuipana-

Mä soitin mutsille kotiin. Sen ääni kuulosti itkuiselta. Mä kysyin et mikä sillä oli.

"Donna. Lapset."

"Mitä lapsista?" mä kysyin.

"Donna. Lapset ovat... kuolleet."

"Mitä helvettiä! Miten nii? Mihi muka?"

"Sairaalabakteeri sai heidät."

(Täytynee kertoa, että meidän lähisairaalassa, jossa muksut oli, riehui suuri tauti, ja siinä sairaalassa kuoli helpommin ku selvis hengissä. Kukaa ei tienny, et mist se johtuu, mut se vaa riehu.) 

Mä vaivuin seinää pitkin alas ja annoin puhelimen tippuu kädestäni lattialle. Mä kuulin miten mutsi nyyhkytti toises pääs. Sit mäkin rupesin ulvomaa. Mä menin sängylle makaamaa ja soitin heti lentokentälle. Jos mä oisin nopee, mä ehtisin viel lentsikka. Mä pakkasin kamani ja soitin taksin.

Kotona mutsi tuli punasilmäsenä halaamaa mua. Mun huonees oli muksuille sängyt. Me molemmat tiedettii, ettei enää voitais asuu täs kämpäs. Mutsi sano et se oli ettiny meille kämpän. Me voitais mennä sinne vaikka heti. Me mentii autolle ja kaasutettiin uudelle kämpälle, Virginia Lanelle. Yhteensattuma.

 

Mun poissa ollessa mutsi oli muuttanu tyylinsä kokonaan. Nyt se näytti viel nuoremmalta, korkeintaan kolmekymppiseltä, vaik se on jo nelkyt. Mä en tajuu miten mä pystyin ajattelemaa jotain nii arkista just sinä hetkenä. Kolmen päivän kuluttuu olis hautajaiset. Mä en tienny miten pystyisin menee sinne. Mutsi oli lähös töihin. Mä olin menos kaupungille Sunnyn kaa.

Taksi oli ihan mutsin auton takana. Molemmat liikku. Sitten yhtäkkii mutsi löi jarrut pojhaan. Taksi meni perästä sisään mutsin autoon. Tuulilasi pirstoutui pieniks paloiks mun ja kuskin päälle. Mä löin otsani kojelautaa. Mä katsoin paikkaa, jota en tunnistanut miksikään ja tajusin, että kaikki hämärtyi hämärtymistään. Eihän nyt vielä pitäis pimetä, mä ajattelin hämärästi sumun täyttämillä aivoillani, nythän on vasta aamu. Mut sitten kaikki pimeni ihan totaallisesti.

Kaikkialla oli pimeää. Pimeys väreili mun ympärilläni. Mä yritin nostaa kättäni, mutten pystyny. Mä yritin huutaa, mut mun kurkusta nousi vaa pieni valitus. Mä olin ihan halvaantunu. Mä pelkäsin. Mitä mulle nyt tapahtuu? Mä en selviä. Ja vaikka selviäisinki, mun lapset on kuollu. Siitä mä en ainakaa selviä. Sumu täytti hiljalleen mun pääni. Mä putosin, putosin. Mä putosin niinku Disneyn Liisa ihmemaassa-leffan alussa Liisa putos kaninkoloon. Musta tuntu samalta. Mä leijuin. Ja rupesin kohoomaan  ylöspäin, kohti valoa. Mä näin tunnelin. Ja tunnelin päässä oli valoa, valkoisia laattoja ja mutsin hajuvesi.

Mä raotin silmiäni. Mun luomet oli raskaat, mut mä näin mutsin porkkanaisen letin. "Mitä vittuu, sehä oli tummanruskee!" mä ajattelin. Sitten mä käänsin päätäni. Mun oikeella puolella oli kaks kehtoo, joista kuului tuhinaa. Miten joku voi olla niin ilkee, et tuo mun huoneesee vauvoja!

Mä olin ihan pihalla kaikesta. Mä en tienny mitä kello oli, mikä päivä oli, tai ees mikä vuosi. Hämärästi tausin olevani sairralas. Tääl oli ensinnäki samanlaine haju ku sairaalas (olin ollu siel kymmenvuotiaana nielurisaleikkaukses) ja samanlaiset laatat. Mä kohotin päätäni ja näin mutsin. Se istu kokoontaitettaval tuolil.

"Huomenta, Donna", mutsi sano aurinkoisesti. "Tiedätkö, sinulla on kaksi aivan ihanaa poikaa. Mitkä nimet haluaisit antaa heille?"

"Mitä vittuu...? Siis nehän on nimetty jä ne on... Ne on..." mä en pystyny sanoo sitä sanaa. Mä pinnistin voimani ja sanoin: "kuolleet".

"Ai sellaista untako sinä näit? Enpä yhtään ihmettele, olithan taju kankaalla neljä kuukautta!"

"Siis mitä??"

"Sinut tuotiin sairaalaan 4.9. ja synnytit terveet kaksospojat, tosin neljä kuukautta liian aikaisin. Pojat menivät keskoskaappiin, ja sinä lepäämään. Vajosit koomaan niiden ponnistelujen jälkeen ja heräsit nyt."

"Mut... enks mä käyny siel mökil?"

Millä mökillä?"

"Öö, en sit varmaan."

Kaikki oli hyvin. Micahel soitti mulle tuntii myöhemmin mun heräämisestä. Me sovittiin deitit kanttiiniin. Mä olin onnellinen ja nimesin muksut Thomasiksi ja Mikeksi.

 

**The end**

Viiden kuukauden kuluttua siitä kun mä olin kertonu mutsille tilastani, mä makasin sohvalla. Mä tunsin jonkin märän valuvan pitkin persettäni. Sitten mä tunsin pohjatonta kipua. Mä kiljaisin koko keuhkojen voimalla ja ajattelin, että ei ne vielä voi syntyä. Ne, kyllä. Mä odotin kaksosia, enkä halunnu tietää niiden sukupuolta.

.

Mä kiljuin. Äiti ryntäs mun kylppäriin, johon mä olin sännännyt. Se kauhistui ja kysyi: "Nytkö?" Mä nyökkäsin sille ja se juoksi puhelimeen. Se soitti mulle ambulanssin. Mä taivuin kaksin kerroin ja voihkin. Mä meinasin kuolla siihen kohtaan. En kuitenkaan kuollu, vaan olin hiukan kuin transsissa. Näin ambulanssimiehien saapuvan ja nostavan mut paareille. Sitten ne kantoi mut alakertaan ja sieltä ambulanssiin.

2 viikon kuluttua

Mä pääsin kotiin viikon muksujen syntymän jälkeen kotiin. Ne on poikia. Jouduttiin tekemään niille hätäkaste, ja ensimmäiset poikien nimet jotka mä muistin, oli Tim ja Tom. Niistä sitten tuli Tim ja Tom. Muksut jäi vielä sairaalaan, keskoskaappeihin. Ne syntyi liian aikaisin, je ne oli aivan älyttömän pieniä. En tajunnut että joku voi olla niin pieni. Joka tapauksessa kun pääsin kotiin, mä sanoin mutsille et käy sairaalas hoitaas mukusja, tää tyttö häipyy nyt. Mä lähdinkin, kauniille lomailusaarelle meidän lähistölle. Siellä oli meidän sukulinna, johon mä sitten suuntasin.

Mä saavuin perille aamulla aikaisin ja mun jalat oli jumissa kun olin istunu jotain 12 tuntii. Mä huokaisin ja katsoin eteeni levittyvää isoa rakennusta.

 

Meidän sukulinna. Tai ei sitä varmaa voi linnaks sanoo, mut ku en nyt keksi sille parempaakaa nimee.Siel oli sähköt, vesijohdot ja läåmmintä vettä. Mä suuntasin talon isoimpaan makkariin. Siellä oli sänky, jossa ei ollu yhtään hiirenpapanaa. Jes. Tääl kävi ympäri vuoden siivooja, vbaikkei tääl ollu kukaan asunukkaa kaheksaan vuoteen. ei sen jälkeen ku mun isoäitini kuoli.

Ryntäsin heti tajapihalle, jossa levittyi kaunis, vaaleehiekkainen ranta. Mä tein niitä juttuja, mitä olin tehny ihan muksuna. Tein hiekkalinnoi vesirajaan, ja katselin kun ne valui alas.

Ku mulle tuli liian kuuma, mä vaihdoin simmarit päälle ja hyppäsin vetee. Se oli ihan kylmää, mut sitten sukelsin ja ah, kun tuntui jo lämpimältä.  Menin saunaan lämiitelemään. Siellä mulle tuli mieleen Michael. Miten mä sitä kaipasinkaan. Olin kertonu sille raskaudesta, ja se oli valahtanu kalpeeks. Sitten se oli menny omaan huoneeseensa, enkä ollu kuullu siitä mitään sen jälkeen. Mä kaipasin sitä niin paljo.

Mä asetuin makaamaa aurinkoo. Se oli ihanaa. Mä mietin Michaelia lisää. Miten paljon mä sitä rakastinkaan. Mä kaipasin sitä ihan sikana. Se ei ollu tullu kouluu sen jälkee ku mä olin kertonu sille. Siinä maatessani mä ajattelin että mulla oli ollu sama hiustyyli aika kauan. Mä päätin lähtee paikalliselle kampaajalle leikkauttamaan hiukset. Siinä vaiheessa kun mä istuin kampaajantuolis, mulle välähti mieleen yks ajatus. Miks pelkästään leikata? Miksei saman tien väriä? Mä valitsin ihanan punasen sävyn ja pyysin sitä kapaajaheppua värjääämään. Niin se teki.

Mä kävin illalla ostamassa matkamuistoja muksuille. Ne vois laittaa sinne niitten huoneeseen. Mä ostin pienen palmun ja pienen aarrearkun. Ne oli niin yltiösöpöjä, et oli pakko ottaa ne.

Mä ostin saman tien uudet vaatteet. Ne oli niin ihanat, etten mä pystyny vastustaa kiusausta. Sitä paitsi oli luvattu kylmempää, joten pitkät hihat ja lahkeet oli ihan hyvä hankinta.

Kun mä olin pihassa, tien viereen ilmestyi kuin tyhjästä nainen, jolla oli kauniit vaaleat hiukset ja valkoinen puku. Mä katsoin sitä ja lähin kävelee varovasti lähemmäks. Mä kysyin siltä et kuka se oli. Nainen hymyili ja vastasi: "Ei sillä ole väliä, riittää että tiedät kuka itse olet".

Mä astahdin lähemmäks ja kysyin, että oliko sillä jotai asiaa. Se sano:

"Kyllä minulla on, Virginia. Sinun lapsesi tullaan ottamaan sinulta pois. He kuolevat ja päätyvät taivasten valtakuntaan."

"Ei helv... Mitä sä puhut?"

"Juuri niin tulee käymään, Virginia. Sinun lapsesi otetaan sinulta pois."

"Ei! Ette te voi ottaa mun lapsia pois multa!"

"Kyllä minä voin. Olen saanut Jumalalta käskyn tuoda heidät pois täältä Maan päältä. Pois tästä pahasta paikasta, jossa he kasvaisivat vääriksi, pahoiksi ihmisiksi."

Mä rupesin nyyhkyttämään. Mä olin pitäny lapsiani vasta kaks viikkoo, ja ne otettiin multa pois. Mä en pystyny ajattelemaan siinä vaiheessa selkeästi. Mä vaa huusin sille, ettei kukaa voi olla nii julma.

"Elämä on täynnä julmuutta. Muista se, Virginia. Ja muista että hyvillä teoilla voit saada lapsesi takaisin."

Mä vaivuin maaha itkemää. Mä katsoin sitä ku se katos ja huusin: "PAINU HELVETTIIN!"

Sopivan huono päivä tänään, kaikki menee päin persettä, nyt on hyvä aika kirjoittaa uusi osa Donnan elämään ja siihen, miten se muuttui totaallisesti.

Niin muuten, kiitos sinä ihana ihminen joka kävit kehumassa kolmososassa tätä tarinaa, olen tällä hetkellä aivan depiksessä ja tuo toi valonsäteen pimeyteen.

Me nukuttin Michaelin kaa nätisti käsi kädessä koko yö. Sitte aamul ku kello oli 3 yli 7, mä kuulin askelii portaist. Voi luoja, mutsi, mä parahdin äänee ja ravistelin Michaelii hereille. Se heräski melkee heti ja katto mua unisena ja koitti taas ruveta suutelee mua. Mä sanoin yhden ainoan sanan: mutsi, ja se oli ylhäällä ja sillä oli alusvaateet päällä ennen ku mä ehdin sanoo mitää.

 

Mä kuiskasin sille:

"No ni, mutsi on tulos. Mee partsil tost ovest ja siel on talon vieres tikkaat ni mee niitä pitki alas ja lähe himaa." Se keräs vaatteensa lattialt ja just ku mutsin pää ilmesty esiin, se paino oven kii perässään ja mä kuulin miten se laskeutu tikkait pitki maahan. Mä henkäsin kiitoksen maalarille joka oli käyny edellisen päivän maalaamas meidän yläkerran ulkopuolelt. Sit mä asetuin makaa peiton päälle sängylle. Mutsi tuliki sisälle ja kyseli et miksen mä oo viel ylhääl ja mä sanoin et mä oon kipee. Se vaa kohautti olkapäitää jä häipy.

2 viikon kuluttua

Mutsi pölähti sen huoneesee aamul kun kello oli jotain vähä pääl kaheksan ja mä olin tääl potemas maha- ja pääkipujani..

"Mutta Donna, miksei sinulla ole vaatteita päälläsi? Bussi tulee tunnin kuluttua, ja sinä vaan makoilet täällä!" mutsi sano. Mä rupesin pitelee päätäni.

"Mutsi, mä en mee tänää kouluu ku mul on iha kamala päänsärky. Mä otin jo buranaaki, mut ei auta yhtää!"  mä sanoin. Mulla oli ihan oikeestikki pää kipee mut en ollu ottanu buranaa enkä mitää. Mut still, valkonen valhe. Ei kai kovin paha.

"Selvä. Minä lähden nyt töihin ja soita jos tulee jokin hätä. Kai sinä nyt täällä pärjäät ilman minua. Soita Davidille jos tulee ongelmia ja et saa minua kiinni." Se tuli ja pussas mua otsalle. Sitte se sano että moikka kulta, ja lähti. Mä jäin odottaa et se pääsi ulos ja käynnisti autost moottorin. Sit ku se oli häipyny, mä menin mutsin kylppärii ja kurkkasin sisään. Vessanpytyn päällä oli raskaustesti. Mä nappasin sen kainalooni ja otin buranapakkauksen jä lähin keittiöön. Siel mä kaadoin mehuu purkista lasiin ja vetäsin pillerin. Ensin mä ihmettelin, et mikä mut sai ottaa sen testin mukaa, koska mutsi kuitenki sais mut kiinni ja alkais pitää äiti-tytär-puheita siitä, miten pitäis aina käyttää kortsuu. Mut sit mä tajusin: me ei oltu käytettyy minkäänlaist ehkäsyy. Voi vittu.

Mä puin bikinit päälle ja lähin pihalle. Asetuin makaamaa riippukeinuu ja mietin. Entä jos mä oisin raskaana? Jättäiskö Michael mut? Sitten mä rupesin miettiin et eihän me mitään ees oltu yhes. Voi vittu. Musta ehkä tulee yksinhuoltajaäiti. Vittu.

Mua rupes oksettamaa. Mä juoksin sisään ja suoraan vessanpöntön luo. Sitten mä näinki koko mahtavan aamiaiseni valuvan vessanpönttöön. Vittu. Joko se johtuu siit, että mä oon kipee, tai siit, et mä otin buranaa tyhjään vatsaan. Tai sitten siit, et mä oon raskaana. Mä en halunnu ees ajatella vaihtoehtoja.

 

Myöhemmin päiväl mä soitin mutsille ja kysyin et mitä mun pitäis tehä. Mä olin oksennellu koko ajan, vaikken ollukkaa syöny muuta ku yhen banaanin ja muutaman hedelmäkarkin, jotka mä kaivoin laatikostani. Se sano et mee nukkumaa, se helpottaa. Mä meninki. Mut sitä ennen mä tein raskaustestin. Kaksi viivaa. Voi luoja. Mä olen raskaana. Mä soitin mutsille ja sanoin et sen pitäis tulla kotiin ja vähän äkkii, koska mulla oli tosi tärkeetä asiaa. Se sano että se tulee n. tunnin kuluttuu, koska sil oli joku tärkee palaveri kesken. Mä käperryin peiton alle ja sivelin mahaani. Voi luoja, muutaman kuukauden pääst se olis jo iso.

******************************************************************************

Mutsi tulikin kotii ja mä kuulin sen aukasevan oven. Se tuli suoraa mun huoneesee.

"Mitä asiaa sinulla oli, Donna?" se kysy ja katto mua huolestuneena. Mä purskahdin itkuu. Se otti mut syliinsä niinku sillon ku mä olin kaheksan. Enkä mä yhtään vastustellu. Sit mä kerroin sen.